Taiteen vapaus ja kirous
Mummolan seinällä oli sinisävyinen maalaus, jossa aalto pyyhki lempeästi etualan kiviin ja yö laskeutui maiseman ylle. Maisemaa tuijottaessa meri kuohusi nuoressa sielussa.
“Mä olin jo lapsena jotenkin erityisellä tavalla virittynyt, kun pääsin lähelle taidetta, ja erityisesti lähelle veistoksia”, kuvanveistäjä Enni Kalilainen kertoo nyt, 44-vuotiaana.
“Mulle oli merkityksellistä, että sain viettää aikaa veistoksissa – kiipeillä, leikkiä ja taivastella. Synnyinkaupungissani Hyvinkäällä ei varmaan ole julkista veistosta, jota en olisi halannut.”
Kalilainen muistaa edelleen maailman suurimmalta tuntuneen hetken, kun lapsuudenkotiin hankittiin torilta ensimmäinen maalaus. “Tunsin ylpeyttä kannatellessani sitä pienellä kädelläni torikujalta autolle.”
Ei siis ihme, että Kalilainen ilmoitti jo neljävuotiaana ryhtyvänsä isona taiteilijaksi, vaikka taiteilijuuteen liittyi ahkerassa työläisperheessä paljon negativiisia mielikuvia. Mahdollisuutta taiteen ohjattuun harrastamiseen ei taloudellisen tilanteen vuoksi ollut, minkä lisäksi maalaaminen oli värisokealle lapselle haastavaa.
”Mun suhde taiteeseen ja taitelijuuteen oli pitkään aika kompleksinen. Häpesin värisokeutta ja translapsena itseäni muutenkin. Mua kiusattiin paljon.”
“Näin taiteessa mahdollisuuden yrittää muodostaa yhteyttä ihmisenä olemiseen."
Häpeästä huolimatta Kalilainen on aina halunnut elää vapaasti. ”Taide resonoi mulla vahvasti tarpeeseen olla ihminen omin ehdoin”, hän sanoo.
Nuorena, ja erityisesti nuorena aikuisena vapaudenkaipuu vahvistui. Kalilainen osasi arvata jo etukäteen, ettei lähipiirissä katsottaisi alavalintaa hyvällä, mutta luotti taideyhteisön ottavan hänet omakseen.
Värit tuottivat haasteita, mutta Kalilainen löysi vahvuutensa kuvanveistosta. “Jostain syystä omaksuin kolmiulotteisen tekemisen vaivattomasti.”
“Taloudellisen paineen takia aiemmin henkireikänä toiminut taiteen tekeminen alkoi tuntua lähinnä kiroukselta.”
Yhtä lailla kuin elää itsenään, Kalilainen on aina halunnut tehdä myös taidetta mahdollisimman vapaasti ja monialaisesti. Savi, puu ja kipsi tuntuvat läheisiltä materiaaleilta, mutta niiden käyttöön oli alunperin toinenkin syy – nimittäin raha.
Rahan puute on ohjannut Kalilaista sellaisten materiaalien pariin, joita voi työstää turvallisesti kotona sijaitsevalla työhuoneella. Onneksi puolisoa Maria ei haittaa olohuoneenkaan hetkittäinen muuttuminen työmaaksi, kun toisinaan ympäriinsä leviää lautaa, vaneria, ruuveja, savea ja maalia.
Taiteen tekeminen on kuitenkin monin tavoin luokkakysymys – tekemisen lisäksi myös sen esittäminen maksaa. Galleriavuokrat ovat monille saavuttamattomissa, ja vain harva elää pelkästään taiteilijan työllä.
Sekä transsukupuolisuus että köyhyysrajan alapuolella eläminen aiheuttavat yksistäänkin vakavan syrjäytymisriskin, eikä Kalilainen ole päässyt kummankaan suhteen helpolla. Rankillimmaan tilanne oli heti Kuvataideakatemiasta valmistumisen jälkeen. “Taloudellisen paineen takia aiemmin henkireikänä toiminut taiteen tekeminen alkoi tuntua lähinnä kiroukselta.”
Muitakin syitä oli. Kaikki henkiset ja fyysiset resurssit menivät tuohon aikaan siihen, että Kalilainen sai pidettyä kodin pienelle lapselleen. “Kyse oli myös transsukupuolesta ja itsenäni elämisen sosiaalisesta mahdottomuudesta”, hän toteaa nyt.
"Olen miettinyt paljon, ansaitsevatko ihmiset edes nähdä mun tekemää taidetta."
Taide voi olla marginalisoidulle loistava väylä tulla näkyväksi ja kuuluvaksi, ja parhaimmillaan se toimiikin yhteydenmuodostajana erilaisten ihmisten välillä. Kalilaisen mukaan tämä voi kuitenkin toteutua turvallisesti ainoastaan yhteisön tuella.
“Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen voi olla marginalisoidulle myös haitallista, jos yhteisössä on sisäistettyä ableismia, transfobiaa tai esimerkiksi rasismia. Marginalisoidun yksilön pitää joka kerta miettiä etukäteen, kuinka selviytyä näkyvillä olosta tällaisessa tilanteessa.”
Kalilainen kertoo poistuneensa itse ’taideyhteisöstä’ ennakoivasti jo ennen sukupuolenkorjausprosessinsa aloittamista, sillä hän ei uskonut tulevansa jatkossakaan kohdatuksi yhdenvertaisena.
“Mua kohdeltiin siellä toistuvasti kurjasti ja toiseuttavasti. Kesti monta vuotta, että pystyin katsomaan taidetta uudestaan minkäänlaisena mahdollisuutena”, hän kertoo.
“Olen miettinyt paljon, ansaitsevatko ihmiset edes nähdä mun tekemää taidetta ja että haluanko mä esittää sitä heille.
Yhteiskunnan cis-normatiivisuus lietsoo ei-binääriin kuuluvissa ihmisissä pelkoa tulla näkyväksi ja kuuluvaksi, Kalilainen avaa.
“Kun cis-ihmisen etuoikeuksista syntynyt mukavuudentunne horjuu, se halutaan usein takaisin kaikin keinoin. Tämä kääntyy rajuksi vastustukseksi marginalisoitua kohtaan ja rajaa samalla esimerkiksi multa mahdollisuuksia, jopa perusoikeuksia.”
Kalilainen kuvaa näitä tilanteita traumatisoiviksi: kaveriporukasta annetaan ikään kuin potkut, ja yksilö jätetään selviytymään syntyneestä vahingosta itsekseen. Marginalisoidun asemaa näkemättömät cis-ihmiset tukevat toisiaan ja oikeuttavat ’heimolaistensa’ kokemukset ja tunteet. Anteeksipyyntöjä kuulee pääsääntöisesti vain pakotettuna, jos joku ulkopuolinen taho on ensin puuttunut ongelmaan.
“Jokainen voi miettiä, miksi esimerkiksi translaki on sellainen kuin on. Tai miksi transihmisille luodaan pelotteita lääketieteellisen avun hakemiseen, vaikka sen saaminen tekisi usein elämästä mielekkäämpää?”, Kalilainen kysyy, ja vastaa omaan kysymykseensä:
“Tässä on suoraan kyse siitä, millaisena me queer- ja transihmiset saadaan nähdä ja kokea itsemme yhteiskunnassa. Huomaan toistuvasti, että mun naiseksi kasvamisen tarinaa ei tunnisteta, eikä haluta tunnistaa.”
"Mun naiseksi kasvamisen tarinaa ei tunnisteta, eikä haluta tunnistaa."
Mummolan seinältä tuttu merimaisema kuohuu nykyään Kalilaisen omalla seinällä. Mieli ja keho reagoivat edelleen, jopa voimakkaammin kuin lapsuudessa. Kalilainen epäilee sen johtuvan iästä ja sitä myötä taiteen parissa vietetyn ajan määrästä.
“Rakastan niitä hetkiä, kun Mari on alakerrerrassa, koira kuorsaa sängyllä ja mä saan rauhassa muovailla tai tehdä jotain omaa projektia työhuonella. Silloin tuntuu, etten tarvitse mitään muuta.”
Kalilaisen yksityisnäyttely Tein tän sulle Loukko Galleriassa 3.4.2021 saakka. Voit katsoa näyttelyn myös Loukon nettisivuilta.
Osa näyttelyn teoksista nähdään seuraavaksi Turun kaupungin taidemuseossa WAM:ssa. Lokakuussa aukeava Spektri kuvaa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Spektri 8.10.2021–9.1.2022, Wäinö Aaltosen museo (WAM), Turku
Pääkuva: Katta Sterner