Muotokuvia, joita ei tilattu
Silja-Riikka Seppälä käsittelee taiteessaan mielenterveyden stigmoja ja niiden vaikutuksia ihmisten välisiin suhteisiin. Kokemukset mielenterveyden kanssa kamppailusta ja siitä syntyvistä ulkopuolisuuden ja häpeän tunteista kytkeytyvät yhteiskunnan rakenteisiin. Siksi Seppälä kääntää perinteisesti hyväosaisille varatun muotokuvauksen kautta huomion heihin, joita valtamedian katse väistää.
Silja-Riikka Seppälä, 25, on itseoppinut helsinkiläinen taiteilija, joka kuvailee olevansa kiinnostunut unista, mielikuvista, sosiaalisesta todellisuudesta, tarinallisuudesta ja toisaalta vähemmistöjen asemasta: “Minua kiinnostaa eri rakenteiden ja instituutioiden vaikutus ihmiseen ja se, mitä jää jäljelle, kun näiden ohjelmoitu vaikutus poistetaan; ihmisyyden sisin, syvin olemus ja sielu.”
Hänen muotokuvista ja kuvattujen haastatteluista koostuva näyttelynsä Mitä mieleni tekee avautuu Alakulttuurikeskus Loukon galleriassa 15.6.2020. Kyseessä on intiimi kokonaisuus kokemuksista, jotka jäävät usein yhteiskunnassamme kuulematta.
”Minua kiinnostaa paljaus, aitous ja läsnäolo”, Seppälä kuvailee. ”Haluan riisua kaiken koristeellisuuden ja pyrkiä kuvaamaan sisimmän. Näissä valokuvissa korostui lisäksi etenkin kohtaaminen ja luottamus.”
Mielenterveyden ongelmat eivät ole muutenkaan aiheena helpoimmasta päästä, mutta oman lisänsä sen käsittelyn vaikeuteen tuo vahva henkilökohtaisuus: ”Kuvattavat kertovat minulle hyvin raskaista asioista ja näyttävät minulle itsensä hyvin paljaasti, haavoittuvastikin. Siksi tämän jälkeen tuntui vaikealta ottaa valta itselleni ja luoda teos ja representoida heidän ’minuutensa’. Se on suuri luottamuksenosoitus.”
Koetko taiteen välineenä vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin? Vähentääkö se mielestäsi taiteen itseisarvoa, vai onko sellaista?
”Olen kuvannut dokumentaarista valokuvaa, jolla on valokuvauksen historiassa selkeä oma tyylinsä ja funktionsa. Kulttuurihistoriallisesti se perustuu usein todistamisen, objektiivisen todellisuuden fyysisen taltioinnin, viestin tuomisen ja valta-asetelmien kysymyksiin. Dokumentaarinen valokuva liitetään usein yhteiskunnallisten epäkohtien ja sosiaalisten ongelmien esilletuomiseen, mutten ajattele poliittisuuden tuovan valokuvalle varsinaista lisäarvoa tai toisaalta syövän sen taiteellista arvoa. Olen käyttänyt valokuvaa myös puhtaasti itseilmaisun välineenä.
”Alun perin muotokuvia on otettu lähinnä kuninkaallisista, aatelisista, rikkaista ja kauppiaista. Vaikka nykyään muistakin kuin ylhäisöstä otetaan muotokuvia, on kunnioittava katsomisen tapa säilynyt.”
Ajattelen, että jokainen teos on – vaikka sitten tiedostamatta – yksilön mielikuvituksen tuotos. Mielikuvitus toki rakentuu yksilön sisäisessä psyykessä konstruktiona, mutta on myös aina sosiaalisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden, tiettyjen ihmisten ja ympäröivän vuorovaikutuksen, vallitsevan kulttuurin, yhteiskunnallisten rakenteiden ja valta-asetelmien, normien, arvojen ja ajattelutapojen läpäisemä. Siten se on aina tiettyyn aikaan ja tilaan sidottua. Näiden näkyvä itsereflektointi tekee taiteesta ehkä näkyvämmin poliittista. Uskon siis henkilökohtaisuuden ja tietynlaisen ruumiillisuuden löytävän helposti myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.
Tiettyä poliittista kikkailua olen toki tyylillisillä seikoilla tietoisesti soveltanut. Olenhan kuvannut muotokuvia, joita pidetään kuva- ja valokuvataiteessa perinteisesti kaikkein arvokkaimpana ja hienoimpana tapana esittää kuvattava. Alun perin muotokuvia on otettu lähinnä kuninkaallisista, aatelisista, rikkaista ja kauppiaista. Vaikka nykyään muistakin kuin ylhäisöstä otetaan muotokuvia, on kunnioittava katsomisen tapa säilynyt.
Mielenterveyshäiriöistä kärsivät kantavat edelleen stigmaa ja häpeää yhteiskunnassamme ja monet niiden kanssa elävät ovat myös yhteiskunnan huono-osaisimpia. Muotokuvan kuvaamisen tyyli osoittaa myös, kuinka visuaalisesti kategorisoimme kaiken aikaa ympäristöämme ja muodostamme huomaamatta representaatioita kaikesta.”
Mitä valokuva merkitsee sinulle?
”Valokuvaus on minulle psykofyysinen kokonaisuus. Se on täydellistä läsnäoloa hetkessä, melkeinpä meditatiivista – oman mielen jatkuva kerronta pysähtyy ja olen läsnä vain tilanteessa. Annan itselleni ikään kuin vapauden kokea ympäröivä maailma sellaisenaan.
Tässä projektissa minulle oli tärkeää se, että kaikki saavat oman äänensä kuuluviin. Mielenterveysongelmista kärsivät ovat tottuneet siihen, että aina joku puhuu heidän puolestaan: lääkärit, virkavalta tai sossut. Yhteiskunnallinen keskustelu mielenterveydestä keskittyy siis aika lailla niihin, jotka käyttävät valtaa mielenterveysongelmaisiin. Mielenterveysongelmaisten oma ääni jää kuulumattomiin ajatusluuppeihin omaan kämppään neljän seinän sisälle, vaikka se ehkä olisikin sitä kaikkein arvokkainta tietoa yhteiskunnalle.”
”Yhteiskunnallinen keskustelu mielenterveydestä keskittyy aika lailla niihin, jotka käyttävät valtaa mielenterveysongelmaisiin.”
Miten tämä valokuvaprojekti syntyi? Mitä olet oppinut sen tekemisestä?
”Lähdin tutkimaan projektissani alun perin paljon sitä, miten yhdestä kokemuksesta voi syntyä kaksi tarinaa, läheisen ja kokevan – millainen diskurssi mielenterveydestä vallitsee omassa kokemusmaailmassa ja toisen näkökulmasta. Tämä välittyi ja avautui minulle hyvinkin tätä tehdessä. Huomasin, kuinka lopulta kokemukset ovat oman mielen tuotosta, sisäisen maailman, ja vaikka toisen halu ymmärtää onkin toisinaan vahva, toisen mielen sisältöä ei tunne kukaan niin hyvin kuin ihminen itse. Itsensä tiedostaminen ja tunteminen sekä vuorovaikutus nousevat keskiöön.
Esille nousi se, että monen kokemuksessa yhdistyi ulkopuolisuuden, häpeän ja yhteiskunnallisen stigman tunne. Nämä ovat juurikin niitä yhteisiä, yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Sitä tämän projektin myötä pyrin hälventämään ja purkamaan. Monessa kertomuksessa yhdistyi kuitenkin myös empatia, samaistuminen, ymmärtäminen ja yhteisöllisyyden tunne, monien kuvattujen suhde perustui luottamukselle ja arvostukselle, joita nimenomaan näiden vaikeiden kokemusten kautta oltiin vahvistettu. Kuvauksissa olimme läsnä kokemuksille ja hetken niiden kanssa yhdessä, ja se oli parhaimmillaan voimaannuttavaa.”