Jäähyväiset jätkäskenelle – eli miksen enää suostu olemaan ainoa lavalla
”Keikkailu ei tunnu enää samalta.
Se on iso muutos elämässä, jota keikkojen soittaminen, katsominen ja järjestäminen on määrittänyt viimeiset parikymmentä vuotta. Järjestin ensimmäisen keikkailtani 20 vuotta sitten, ja ensimmäisen oman keikkani soitin muutamaa vuotta myöhemmin.
Koronapandemia ja oman terveyden romahtaminen kuitenkin aiheuttivat livemusiikkisuhteeseeni parin vuoden tauon – pisimmän ajan, jonka olen varhaismurrosiän jälkeen ollut poissa alakulttuurimusiikin kentältä. Samaan aikaan tapahtui #punkstoo, eikä mikään ole ollut sen jälkeen ennallaan.
Se on iso muutos elämässä, jota keikkojen soittaminen, katsominen ja järjestäminen on määrittänyt viimeiset parikymmentä vuotta. Järjestin ensimmäisen keikkailtani 20 vuotta sitten, ja ensimmäisen oman keikkani soitin muutamaa vuotta myöhemmin.
Koronapandemia ja oman terveyden romahtaminen kuitenkin aiheuttivat livemusiikkisuhteeseeni parin vuoden tauon – pisimmän ajan, jonka olen varhaismurrosiän jälkeen ollut poissa alakulttuurimusiikin kentältä. Samaan aikaan tapahtui #punkstoo, eikä mikään ole ollut sen jälkeen ennallaan.
"Jouduin opettelemaan suhteeni punkiin uudelleen."
Tiedättekö sen tunteen, kun toistelee jotain sanaa niin pitkään, että se menettää merkityksensä ja alkaa tuntua vain keinotekoiselta yhdistelmältä kirjaimia? Koin samanlaisia vieraantumisen tunteita, kun palasin pitkän tauon jälkeen keikoille ensin katsojana, sitten järjestäjänä ja soittajana.
Palauttaakseni yhteyden tuohon minulle pohjimmiltaan äärettömän rakkaaseen toiminnan ja taiteen muotoon, kokeakseni sen jälleen omakseni, on suhtautuminen siihen pitänyt opetella uudelleen. Tämän uudelleen opettelun pohjana on toiminut se muutos, jonka #punkstoo omassa ajattelussani sai aikaan.
Tuntuu tavallaan nololta, että se vaadittiin – niin kuin feminismi ja ympäröivien normien kyseenalaistaminen ei olisi entuudestaan ollut itsestään selvä lähtökohta sille, miten suhtaudun maailmaan, tai niin kuin “henkilökohtainen on poliittista” olisi joku uusi asia. Kesän 2021 #punkstoo oli kuitenkin se viimeinen käännekohta, joka pakotti katsomaan tarpeeksi syvälle.
Palauttaakseni yhteyden tuohon minulle pohjimmiltaan äärettömän rakkaaseen toiminnan ja taiteen muotoon, kokeakseni sen jälleen omakseni, on suhtautuminen siihen pitänyt opetella uudelleen. Tämän uudelleen opettelun pohjana on toiminut se muutos, jonka #punkstoo omassa ajattelussani sai aikaan.
Tuntuu tavallaan nololta, että se vaadittiin – niin kuin feminismi ja ympäröivien normien kyseenalaistaminen ei olisi entuudestaan ollut itsestään selvä lähtökohta sille, miten suhtaudun maailmaan, tai niin kuin “henkilökohtainen on poliittista” olisi joku uusi asia. Kesän 2021 #punkstoo oli kuitenkin se viimeinen käännekohta, joka pakotti katsomaan tarpeeksi syvälle.
"Tein viime keväänä päätöksen, että en enää soita keikkoja joilla olen ainoa ei-mies lavalla."
Omien kelojen pyörittyä tällaisissa syövereissä, on keikoille palaaminen tuntunut vaikealta. Punkstoon myötä on alettu puhua paljon enemmän siitä, kenen ehdoilla toiminta tapahtuu, kenen turvallisuus ja mukavuus otetaan huomioon, kenen kokemukset tulevat nähdyksi ja kenellä on oikeus olla aktiivinen tekijä. Kaikki tämä on ehdottoman välttämätöntä ja tervetullutta, mutta jäädessään puheen tasolle se ei riitä.
Kun keikkatoiminta alkoi koronarajoitusten jälkeen pyöriä uudestaan, en voinut uskoa, että keikkakalenterit ovat edelleen ilta toisensa jälkeen täynnä lineuppeja, jotka koostuvat yksinomaan miehistä. En voinut uskoa, että olin edelleen pahimmillaan neljänkymmenen esiintyjän joukossa se ainoa. En voinut uskoa, että sanat eivät näy teoissa. Eikö tämä ollutkaan meidän yhteinen kokemuksemme?
Kun keikkatoiminta alkoi koronarajoitusten jälkeen pyöriä uudestaan, en voinut uskoa, että keikkakalenterit ovat edelleen ilta toisensa jälkeen täynnä lineuppeja, jotka koostuvat yksinomaan miehistä. En voinut uskoa, että olin edelleen pahimmillaan neljänkymmenen esiintyjän joukossa se ainoa. En voinut uskoa, että sanat eivät näy teoissa. Eikö tämä ollutkaan meidän yhteinen kokemuksemme?
"Eikö tämä ollutkaan meidän yhteinen kokemuksemme?"
Punkstoon aiheuttama sisäinen reflektio on ollut rankkaa ja rumaa. Se on pakottanut kyseenalaistamaan omien käsitysten ja toimintatapojen lisäksi myös omaa menneisyyttä. Se on pakottanut myöntämään sekä omia haavoittuvuuksia että omia etuoikeuksia ja tunnistamaan avuttomuutensa tilanteissa, joita on kuvitellut hallitsevansa. Saanut tajuamaan sen, miltä on sulkenut silmänsä selvitäkseen, ja sen, miten on muokannut itseään sopeutuakseen. Lopulta ja ennen kaikkea se on opettanut vetämään rajoja.
Tein viime keväänä päätöksen, etten enää soita keikkoja, joilla olen ainoa ei-mies lavalla. Että jos minulla on mahdollisuus, niin kieltäydyn laittamasta itseäni enää niihin tilanteisiin. Ja minulla on.
Tämä näyttäytyy helposti kannanottona, ja sellainen se totta kai myös on. Vaatimus, jonka tavoitteena on muuttaa sitä miten keikkoja järjestetään sekä kieltäytyä osallistumasta tapahtumatuotantoon, joka ei vastaa omia arvoja, joka ylläpitää vanhaa järjestystä sen sijaan, että olisi osa muutosta. Mutta kyse ei ole vain kannanotosta, vaan myös selviytymiskeinosta. Siitä, että entisenlainen toiminta ei ole enää mahdollista, koska se tekee kipeää.
Tein viime keväänä päätöksen, etten enää soita keikkoja, joilla olen ainoa ei-mies lavalla. Että jos minulla on mahdollisuus, niin kieltäydyn laittamasta itseäni enää niihin tilanteisiin. Ja minulla on.
Tämä näyttäytyy helposti kannanottona, ja sellainen se totta kai myös on. Vaatimus, jonka tavoitteena on muuttaa sitä miten keikkoja järjestetään sekä kieltäytyä osallistumasta tapahtumatuotantoon, joka ei vastaa omia arvoja, joka ylläpitää vanhaa järjestystä sen sijaan, että olisi osa muutosta. Mutta kyse ei ole vain kannanotosta, vaan myös selviytymiskeinosta. Siitä, että entisenlainen toiminta ei ole enää mahdollista, koska se tekee kipeää.
Punkin, alakulttuurien ja ylipäätään elävän musiikin kentän miesvaltaisuutta on helppo perustella yhteiskunnan olosuhteilla ja kulttuuristen normien vaikutuksella. Totta kai bändeissä on enemmän miehiä, koska poikia kannustetaan helpommin soittamiseen ja esiintymiseen. Totta kai keikoille on helpompi buukata tuttuja ja varmoja bändejä, ja niissä sattuu yleensä soittamaan miehiä. Totta kai yhteiskunnan seksistiset ja sovinistiset rakenteet heijastuvat meihin, koska olemme kasvaneet niissä.
Me elämme yhteiskunnassa ja yhteiskunta elää meissä, eikä kukaan ole vapaa kaikesta siitä paskasta. Meidän alakulttuurimme ei kuitenkaan ole kenenkään muun kuin meidän. Jos jollakulla on valta ja oikeus määritellä sitä, sen pitäisi olla me itse.
Me elämme yhteiskunnassa ja yhteiskunta elää meissä, eikä kukaan ole vapaa kaikesta siitä paskasta. Meidän alakulttuurimme ei kuitenkaan ole kenenkään muun kuin meidän. Jos jollakulla on valta ja oikeus määritellä sitä, sen pitäisi olla me itse.
"Jos punk haluaa pysyä sellaisena vastakulttuurina, jollainen se on 45 vuotta väittänyt olevansa, täytyy sen uskaltaa haastaa itseään samalla tavalla kuin se haastaa yhteiskuntaa ympärillään."
Jos punk haluaa pysyä sellaisena vastakulttuurina, jollainen se on 45 vuotta väittänyt olevansa, täytyy sen uskaltaa haastaa itseään samalla tavalla kuin se haastaa yhteiskuntaa ympärillään.
Mikään yksittäinen teko, tapahtuma tai kannanotto ei ole ratkaiseva tai välttämättä edes merkittävä. Kyse on volyymista ja kulttuurin muuttamisesta.
Me olemme osallisia, jos soitamme bändeissä tai kuuntelemme bändejä, julkaisemme kirjoja, zinejä, levyjä, hihamerkkejä tai rintanappeja tai ostamme niitä, järjestämme keikkoja, käymme keikoilla tai jätämme käymättä keikoilla, tai jos millään muulla mahdollisella tavalla punk on meille tärkeä alakulttuuri.
Toisilla meistä on kuitenkin enemmän mahdollisuuksia ja vaikutusvaltaa. Siksi esitän lopuksi suoran vetoomuksen:
Jos olet asemassa, jossa päätät keikkojen lineupeista, älä järjestä keikkoja, joiden kokoonpanot koostuvat pelkästään miehistä. Jos se ei ole mahdollista, mieti mitä voisit tehdä, jotta siitä tulisi mahdollista. Ja sitten tee se.”
Mikään yksittäinen teko, tapahtuma tai kannanotto ei ole ratkaiseva tai välttämättä edes merkittävä. Kyse on volyymista ja kulttuurin muuttamisesta.
Me olemme osallisia, jos soitamme bändeissä tai kuuntelemme bändejä, julkaisemme kirjoja, zinejä, levyjä, hihamerkkejä tai rintanappeja tai ostamme niitä, järjestämme keikkoja, käymme keikoilla tai jätämme käymättä keikoilla, tai jos millään muulla mahdollisella tavalla punk on meille tärkeä alakulttuuri.
Toisilla meistä on kuitenkin enemmän mahdollisuuksia ja vaikutusvaltaa. Siksi esitän lopuksi suoran vetoomuksen:
Jos olet asemassa, jossa päätät keikkojen lineupeista, älä järjestä keikkoja, joiden kokoonpanot koostuvat pelkästään miehistä. Jos se ei ole mahdollista, mieti mitä voisit tehdä, jotta siitä tulisi mahdollista. Ja sitten tee se.”
Vilja Joensuu tunnetaan mm. Ydinperhe-bändistä sekä Alakulttuurikeskus Loukon toiminnasta. Tällä hetkellä hän opiskelee Turun Taideakatemiassa ja valmistelee punkstoo:ta käsittelevää yhteisötaideprojektia, Vilttimanifestia.
Kolumnistikuva: Heta-Linnea Kovanen