Maustepojat – kun valkoiset toimittajat opettavat, kuinka musiikki koetaan oikein

Viime viikkoina on jälleen palattu Maustetyttöjen rasistiseen lyriikkaan, jonka seurauksena Emma-tuomaristo päätti jättää heidät ilman palkintoehdokkuutta. Asiasta nousi kohu, jota on käsitelty ainakin Rumbassa, Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehdessä. Toimittaja Renaz Ebrahimi kirjoitti sittemmin vastineen, jossa ilmoittautuu rasismi-keskustelun avaajaksi tuomaristossa. 

Lukiessani kommentteja Emma-tuomariston ja Ebrahimin toiminnasta tuntuu kuin lukisin allergikon arviota maapähkinäkastikkeesta. Näissä kirjoituksissa pähkinäallergikko on valkoinen mies ja kastike on rasismi. Kriitikoille tuntuu olevan ensisijaista oma valkoinen kokemus yhteiskunnasta ja Maustetyttöjen Tein kai lottorivini väärin -kappaleesta. He suoltavat tylyä tekstiä ymmärtämättä miltä rasismi oikeasti maistuu.

Varsinaisen Emma-kohun aloitti Rumban artikkeli, ja lehti heitti vielä bensaa liekkeihin toimittaja Mikael Mattilan itkupotkuraivarilla. Myös toimittaja Oskari Onninen kirjoitti Ebrahimin toiminnasta sen verran hyökkäävän kommentin, että voisi kuvitella hänellä olevan enemmänkin kaunoja verotettavanaan. Suomen Kuvalehden tekstissään Onninen pyrkii löytämään Ebrahimin aktivismista jokaisen virheen ja heittämään epäilyksen viitan tämän ylle. Toki valtaa ja sen käyttöä kuuluukin tarkastella kriittisesti, mutta samalla pitäisi huomioida oma positio, eli mistä käsin kirjoittaa. Valkoiset toimittajat kyseenalaistavat Ebrahimin toiminnan irrottaen sen rasismin kokemuksesta, joka tässä tapauksessa on kuitenkin se varsinainen aihe.

Toimittaja Arttu Seppänen puolestaan kirjoittaa Helsingin Sanomissa, että on olemassa oikea tapa kokea musiikki. Hänen mielestä musiikki täytyy kyetä irrottamaan tekijästään ja sen ulkopuolisesta todellisuudesta. Muiden mieskirjoittajien lailla hän korostaa Maustetyttöjen kappaleen kertojaminää, jonka tulkitsee olevan fiktiivinen henkilö. Seppänen ihmettelee, miten emme osaa erottaa tarinan hahmoa sen kirjoittajasta. 

Tulkintaa voi tehdä, kunhan se tulee valkoisesta käyttöliittymästä katsottuna, eikä edusta toisenlaista, väärää kokemusta.

Vain etuoikeutettu valkoinen voi tulkita toisen valkoisen henkilön käyttämän n-sanan (tai esimerkiksi Nunnuka-sketsin) pelkkänä karikatyyrina, koska meille tuo sana ei sisällä henkilökohtaista kokemusta syrjinnästä ja rasismista. Seppänen kirjoittaa: ”Kun teos julkaistaan, loppu on pitkälti kiinni ihmisten tekemistä tulkinnoista ja lukutaidosta.” Hänen mielestään tulkintaa voi siis tehdä, kunhan se tulee valkoisesta käyttöliittymästä katsottuna, eikä edusta toisenlaista, väärää kokemusta. Hänen ja muiden mieskriitikoiden olisi kyettävä tunnistamaan inhimillisen kokemuksen moniulotteisuus ja osattava sisällyttää se vaadittuun ”musiikinlukutaitoon”. Nyt Seppänen toiseuttaa muut kuin itsensä kaltaiset musiikinkuuntelijat.

Tein kai lottorivini väärin -kappaleessa ei myöskään faktisesti anneta ymmärtää, että minä-muotoon kirjoitettu laulu olisi fiktiivisen henkilön näkökulma. Vaikka muoto ei ole päälleliimatun henkilökohtainen, on mielestäni absurdia väittää, ettei se kertoisi kirjoittajansa maailmankuvasta. Emme me voi piiloutua fiktiivisten hahmojen varjoon ongelmia piiloon. 

Rasismi kokemuksena

Yksikään aihetta mediassa kommentoineista valkoisista mieskirjoittajista ei siis pyri teksteissään ymmärtämään rasismia kokemuksena. Sitä, miltä jokapäiväinen huutelu ja syrjintä tuntuu, ja miten se vaikuttaa esimerkiksi musiikin kuunteluun. Tästä kokemuksesta käsin Ebrahimi kirjoitti oman vastineensa tapahtumiin. Siinä hän tekee selväksi kuinka ”Valkoisen musiikkitoimittajan voi olla vaikeaa ymmärtää, miltä tuntuu, kun n-sanan käyttäminen ei ole kunnon anteeksipyynnön arvoista.”

Valitettavasti käymieni keskustelujen ja lukemani perusteella Ebrahimin viesti meni isolta osalta täysin ohi. Valkoisten miesten välisissä Facebook-keskusteluissa huomiota tuntui saavan Ebrahimin kirjoittama kuvaus Maustetyttöjen musiikin kuuntelijoista. Muutamalle ystävälleni se jäi jopa ainoaksi poiminnaksi kattavasta artikkelista yrittää selittää rasismia kokemuksena. Ebrahimi kirjoittaa Maustetyttöjen edustavan klassista suomalaista rappioromantiikkaa ja kosiskelevan yleisöjä, joille halvasta kaljasta, lääkkeistä ja elämän vaikeudesta kertovat kappaleet ovat hienointa taidetta, mitä tässä maassa on pitkään aikaan tehty.

Kohta on kieltämättä alentuva, ja sen olisi voinut jättää pois muuten ansiokkaasta kirjoituksesta. Toisaalta kyseisestä  luonnehdinnasta loukkaantumalla valkoiset miehet tulevat näyttäneeksi toteen valkoiseksi hauraudeksi (white fragility) kutsutun ilmiön – heihin sattuu. Ei yhtä paljon kuin n-sana ruskeaan henkilöön, mutta sattuu kuitenkin, ja sitä tunnetta pitää päästä purkamaan. Lisäksi valtakunnan ykkösmedioihin kirjoittavat musiikkitoimittajat hyökkäävät epäammattimaisesti suoraan kollegansa kimppuun, kun Ebrahimi taas pyrkii puhumaan rakentavasti jopa alkuperäisestä aiheesta, eli rasistisesta n-sanasta ja rasismin normalisoinnista. 

Monien mielestä Ebrahimi ”tekee palveluksen rasisteille” kun nostaa esiin ”pikkujuttuja”.

Ilmiö on varsin tuttu arvoliberaaleilta työpaikoilta. Ruskean naisen palkkaamisesta alkaa kuherruskuukausi. Hänestä ollaan ylpeitä, ja hänen avullaan yrityksestä tulee monikulttuurinen ja kiinnostava. Vaikeudet alkavat, kun ruskea nainen esittää kritiikkiä työpaikan rakenteellisesta syrjinnästä. Sitä ei haluta uskoa, jolloin naisesta tulee ongelma, ja hänet savustetaan ulos työyhteisöstä. Radio Helsingin toimittaja Edu Kehäkettunen haukkuu Ebrahimin juuri tällä tapaa Ebrahimin vastinetta käsittelevässä julkisessa Facebook-keskustelussa. 

Viime vuonna Ebrahimi nosti esiin heidän yhteisellä työpaikallaan tapahtuneen kulttuurisen omimisen, joka Kehäkettusen mukaan oli ”oman työpaikan maalittamista” ja sitä ”ihmeteltiin officella”. Artisti Stig Dogg ja Radio Helsingin musiikkipäällikkö Henri Pulkkinen solmivat suorassa lähetyksessä päähänsä mustien käyttämää durag-päähinettä. Video poistettiin myöhemmin sitä seuranneen arvostelun johdosta.

Kehäkettusen mielestä Ebrahimi toimi Emma-tuomaristossa samalla tavoin, ja kuten silloin, nytkin Suomessa olisi paljon tärkeämpiäkin asioita hoidettavana, kuten ”vapaakauppasopimukset ja kaivoslaki”. Kehäkettunen ei tunnu ymmärtävän itsensä kaltaisten toimijoiden arkisen syrjinnän vaikutuksia, tai sitä, että jokainen meistä voi toimia rasistisesti olematta varsinaisesti rasisti. Sama retoriikka toistuu monien valkoisten miesten keskusteluissa; heidän mielestään Ebrahimi ”tekee palveluksen rasisteille” kun tämä nostaa esiin ”pikkujuttuja”.

Todellisuudessa näennäisen arvoliberaalit ja antirasistiset miehet tekevät itse palveluksen rasisteille kohdistamalla vihansa rodullistettuun naiseen. Heidän haluttomuutensa antaa tilaa, ymmärtää ja oppia rasismista kokemuksena on itsessään syrjivä logiikka. Ebrahimi ei tietenkään ole vähemmistö-positionsa takia arvostelun yläpuolella, mutta kritiikin soisi kohdistuvan asioihin, joista kritiikin antajalla on asiantuntemusta. Tässä aiheessa meidän on syytä kuunnella kokemusasiantuntijaa, ja olisi sitä paitsi suoranainen ihme, jos maailmasta löytyisi kaltaiseni valkoinen mies, joka ei tulisi syrjineeksi muita.

Purkavat eleet 

Ehdottomasti kiinnostavimman luennan Maustetytöt-kohusta antaa Tuukka Sandström Verkkolehti Särössä. Hän analysoi kappaleen esittämää jälkikoloniaalista taloudellista epätasa-arvoa ja sen tiedostamisen vaikutusta länsimaisen luuserin elämään:  

“Kun Sudanin pojat haluavat känniin, kappale ilmaisee Maustetyttöjen tyylitellyllä junttikielellä sen, että hedonistisesti itseään toteuttavan länkkärin elämäntapa ei ole pojille mahdollinen – ja syykin on selvä, ylikansallinen riisto, jota merkitsevät Alepan hyllyille tuodut banaanit. Samalla laulun puhuja paljastaa vaivihkaisen kateutensa ja itseinhonsa: hänen oma masentunut ja halpojen päihteiden täyttämä elämänsä on ikään kuin väärää kurjuutta, sillä pohjimmiltaan hänen ongelmansa eivät ole ”oikeita” vaan pelkkiä ”ensimmäisen maailman ongelmia”.”

Sinänsä ansiokas analyysi sisältää kuitenkin ”tarkoitus pyhittää keinot” -retoriikkaa, jolla kirjoittaja pyrkii oikeuttamaan Maustetyttöjen taiteen. Vaikka kappale kuinka kuvailee jälkikoloniaalista taloudellista epätasa-arvoa, on sanoituksen luoma kuva Sudanista silti vallalla oleva kolonialistinen tapa nähdä koko Afrikka kurjana paikkana elää. 

Kun niiden aavikon omasta Alepasta 

Ei löydy lääkkeitä HIViin tai malariaan 

Eikä ilmaisten kortsujen jakelijasta

Oo kuin kuulleet huhuja hataria 

Maustetytöille sudanilaisten poikien arki koostuu siis taudeista, lehmien hoidosta ja piiskasta paljaalle pyllylle. Kun ottaa huomioon kappaleen alkuperäisen, n-sanalla varustetun sanoituksen, voi varmasti huoletta olettaa, etteivät Maustetytöt ole poikkeuksellisella tavalla tietoisia rasismiin kytkeytyvistä logiikoista, kuten Sandström kirjoittaa. Maustetyttöjen retoriikka vain vahvistaa vallalla olevaa haitallista strereotypiaa eikä pyri löytämään mitään uutta näkökulmaa sudanilaisen elämän monimuotoisuuteen. Mainittakoon, että esimerkiksi Saksassa on huomattavasti enemmän HIV-positiivisia kuin Sudanissa ja banaanit tulevat Alepaan Costa Ricasta.

En missään nimessä ole vaatimassa Maustetytöiltä väitöskirjatason ymmärrystä maailman tilasta, vaan totean, että Sandströmin kappaleesta “oikein lukema” jälkikolonialistinen kriittisyys on kuitenkin esitetty tutun länsimaisen katseen lävistämänä ja kolonialistisena tapana nähdä Afrikan manner. Lisäksi Sandström jopa kyseenalaistaa Ebrahimin ruskeuden kokemuksen vetoamalla Johann Friedrich Blumenbachin 1700-luvulla kehittämään, valkoisuutta korostavaan rotu-oppiin. Kyseessä on tätä nykyä enää äärioikeistolle tyypillinen tapa jakaa ihmiset rotuihin. Hän ei myöskään osaa lukea Ebrahimin selkeää analyysia siitä, miten Emma-palkinto olisi normalisoinut rasismia. Syyhän ei ollut se, että kappaleessa käytettiin n-sanaa, vaan se, ettei Maustetytöt pyytänyt anteeksi eikä media vaatinut anteeksipyyntöä. 

Sandström tekee kyllä saman havainnon, joka on rasismin kohteena oleville hyvin selkeä: vaikka Maustetytöt lopulta pyysivät anteeksi, ei anteeksipyyntöä osoitettu niille, joita satutettiin, vaan pyydettiin anteeksi sanan käyttöä. Sandströmin näkemyksen mukaan artistien toiminnassa ei ollut ongelmaa, koska hänelle tapaus on vain kielellisen tabun rikkomista ja Maustetyttöjen rikos on nimenomaan rasistista ilmausta koskevan rituaalisen puhtausnormin vastainen. Valkoiselle kirjoittajalle ei tule mieleen, että osalle suomalaisista kyse ei ole abstraktista kielestä vaan siitä, miltä kieli luissa ja ytimissä tuntuu. 

Läppärin takaa ruskean ihmisen aktivismin kyseenalaistava toimittaja keskittyisi purkamaan rakenteita siten, että myös hänen oma olotilansa parantuisi.

Sandströmin teesi kuuluu, että rasismi on (taloudellisen) kolonialismin tuote ja jälkimmäisen purkaminen on ensisijaista ensimmäiseen nähden. Vain siten yhteiskunta voi vapautua rasismista. Tämä on varsin ymmärrettävä logiikka, sillä tietoisuus väkivaltaisista rakenteista saa valkoisen kirjoittajan potemaan maailmantuskaa. Se on jotain, minkä Sandström ja minä voimme kokea henkilökohtaisesti. 

Tähän vedoten myös hän arvostelee Ebrahimin tapaa puuttua rasismiin ja moittii Ebrahimin ulostuloa seuraavasti: “Mikään someen näpytelty närkästyksen ilmaus ei voi olla riittävä, jos itse konkreettinen laite, jolla näpyttely tapahtuu, on syntynyt sellaisten tuotantoketjujen lopputuloksena, joiden alkupäästä löytyy kaivostyöhön pakotettuja lapsia. — Lopulta Maustetytöt-kohu opettaa siis vain sen, minkä jo tiesimme: on paljon helpompi puhua sorron demoversiosta [eli n-sanasta] ja vaieta väkivallan vuosisataisesta hitistä, joka yhä soi mykkänä jokapäiväisten markettiemme hyllyillä.”

Läppärin takaa ruskean ihmisen aktivismin kyseenalaistava Sandström keskittyisi siis purkamaan rakenteita siten, että myös hänen oma olotilansa parantuisi. Kolonialismin purkaminen onkin valkoiselle miehelle ehdottoman hyvä paikka keskittää energiansa. Siihen liittyy olennaisena osana asiantuntijuuden luovuttaminen sorretuille vähemmistöille ja sitä kautta jatkuva uudelleen oppiminen. Tilan antaminen niille, joilla sitä historian valossa ei ole ollut, on konkreettista antikolonialistista toimintaa. 

N-sanan käyttäminen on rasistinen teko itsessään 

Monen mieskirjoittajan puheessa toistuu, kuinka Maustetytöt kuitenkin muuttivat sanoitusta sekä olivat pahoillaan tapahtuneesta, ja sen pitäisi riittää. Itsekin pidin aluksi heidän helmikuista ulostuloaan riittävänä todisteena rasisminvastaisuudesta ja ymmärsin heitä. Olenhan tehnyt saman virheen itsekin, eli pystyn samaistumaan heihin. Paha vain, kun aloin etsiä lähdettä alkuperäiseen pahoitteluun, kunnollista sellaista ei löytynytkään. Ainoastaan kommentti bändin Facebook-sivulta: ”Jos jollekki jäi epäselväksi, ei olla rasisteja, ainoastaan juntteja”. 

Ebrahimi kirjoittaa: “Iso osa suomalaisista unohti asian [pahoitteluviestin jälkeen], mutta monien mielestä Maustetytöt loukkasi vähemmistöjä eikä kantanut vastuutaan. Tästä aiheesta puhuimme Emma-raadin kesken.” 

Samoin kuin minä, myös valkoisten miesten hallinnoima media siis hyväksyi Maustetyttöjen pahoittelut riittävinä jo tuolloin helmikuussa. Kuten Ebrahim mainitsee: ”Keissi lakaistiin maton alle ja rasismi normalisoitui”.

Me emme kuunnelleet heitä, joille n-sanan käyttö aiheuttaa kipua, vaan tyydyimme omaan tulkintaamme. Kun valkoinen mies päättää rasistisen toiminnan pahoittelun olevan tarpeeksi hyvä, on se rasismin kokemuksen aliarviointia ja sivuuttamista.

Siksi vähemmistön edustajan kokemus (johon kenelläkään minunlaisistani ei ole pääsyä) on arviointiperuste siinä missä omakin kokemus. Ehkä jopa tärkeämpi, jos on kiinnostunut siitä minkälaista todellisuutta päätöksillään luo. 

Kun soppaan lisätään se, että Maustetyttöjen manageri (valkoinen mies) oli Rumba-lehden ulostulossaan sitä mieltä, ettei sanoitusta olisi tarvinnut muuttaa taiteen vapauden nimissä, niin tässä tapauksessa Emma-raati linjasi erittäin hienosti sen, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, ja ennen kaikkea sen, kenen kokemusta arvostetaan. Toivottavasti jatkossa valkoiset mieskirjoittajat tulisivat pohtineeksi ruskean ihmisen kokemusta rasistisesta yhteiskunnastamme ja ottaisivat sen huomioon uhossaan. Nyt rodullistetusta henkilöstä tehtiin ”ongelma”, emmekä päässeet puhumaan varsinaisesta aiheesta. Onneksi Maustetytöt itse vaikuttavat lopulta empaattisemmilta kuin edellä mainitut miestoimittajat eikä heitä kiinnosta piiloutua kertojaminän taakse ongelmia piiloon.

Me emme tarvitse kohuja, vaan tilaisuuksia purkaa yhdessä jokaisessa meissä yhä kyteviä syrjinnän piirteitä.

Me emme tarvitse kohuja, vaan tilaisuuksia purkaa yhdessä jokaisessa meissä yhä kyteviä syrjinnän piirteitä. Yhdyn Ebrahimin Emma-tuomariston päätökselle aloittamiin aplodeihin, sillä jokainen rasismia purkava ele on niiden arvoinen. Kiitos Renaz, että nostit taas esiin sen, mitä valkoisuus on, ja miten rasismi koetaan. Tämäkään teksti ei olisi syntynyt ilman rodullistettujen kirjoittajien tekemää arvokasta pohjatyötä.