Katri Naukari voitti tekstillään Alakulttuurikeskus Loukon keväisen DIY-taidekilpailun SANA-kategorian. Kilpailun teemana oli ”poikkeustila”.

ELÄMÄN JA DESIMAALIEN VÄÄJÄÄMÄTÖN LÄHEISYYS

Mustat pehmustetut mikrofonipäät nousevat ja laskevat, uteliaina, uneliaina. Taustalla joku yskäisee, hihaansa. Seuraan ääneti mitä kuvaruudulle ilmestyy, mutta ketään ei näy, mitään ei ilmene. Videoikkunan kautta edessäni on rajattu näkymä keltaisesta virastorakennuksesta. Tunnistan sen ja tiedän, että kaikki ruudulla näkyvä tapahtuu reaaliaikaisesti noin kolmen kilometrin päässä kotoani. Suorat lähetykset tarjoavat elämään hykerryttävää hetken tuntua. Silloin kuin kaikki muu on jo olemassa olevaa, tallennetta, menneen purkua, mikrofonien liike saa kiinni nyt meneillään olevasta. On viimein aikaa pysähtyä siihen, olla tässä ja katsoa. Siksi minäkin vain olen, istun ja sekoitan pikakahvin vanhaan takeaway-mukiin. Mikä ennen oli nopeaa ja kertakäyttöistä, on sekin nyt hidasta ja pysyvää.

Sitten siitä puhutaan suureen ääneen. Sanat hakeutuvat selkeisiin muotoihin. Niihin lisätään vakavia ilmeitä ja hillittyjä värejä. Tasainen rytmi saa aikaan hallinnan tunteen. Voin sulkea silmäni ja nähdä miten maailmassa mikään muu tämän ulkopuolinen ei liiku. Faktat putoavat kieliltä. Etäyhteydet särähtävät. Miljoonien kuvavastaanottimien takainen, samanaikainen kiihko ja pysähtyneisyys valahtavat täytteeksi yhden huoneen laajuiseen tyhjyyteen.

Kun tilannetta todella tarkastellaan, etäisyys tästä sisäänhengityksen hetkestä tapahtumien alkuhetkeen ei ole ajallisesti kovin suuri. Nykyisen suhde menneeseen on laskettavissa poikkeusoloissa elettyjen päivien määrästä, mutta aikajanan pituudesta ei voi päätellä muutoksen laajuutta. Kaiken väliin pujottautuu punainen käyrä. Se katkaisee normaalin, laittaa alapuolisen tuntemattoman ja yläpuolisen pelon järjestykseen. Yhtäkkiä maailmassa on uusi yhteinen graafinen ihanne, ja se on kaareva. Viiva luikertelee eteenpäin tietokoneeni näytöllä. Funktion nahoissa elää luiseva nauhakäärme. Aika pakkautuu päiviksi. Tilastot tukevoituvat.

”Nykyisen suhde menneeseen on laskettavissa poikkeusoloissa elettyjen päivien määrästä, mutta aikajanan pituudesta ei voi päätellä muutoksen laajuutta.”

Kuva avartuu vasta kun kamera ajetaan kauemmas. Käytännössä kaikki on muuttunut merkittävästi lyhyessä ajassa ja pian myös tämä viipyvä katseeni on osa menneisyyttä. Minä tutkin tätä kaikkea turvalliselta etäisyydeltä, kotoa, mutta kun avaan ruudulle tuoreimmat luvut, olen lähempänä maailman nykyhetkeä, olemisen ydintä, kuin koskaan aiemmin.

Kriisin ajassa kivusta ja kuolemasta tulee käyriä ja numeroita. Keskitytään selviytymiseen. Päivittyvät seurannat ahmaisevat minut rytmiinsä. Tulkitsen taulukoita. Tarkastelen diagrammeja. Opettelen tukeutumaan pylväisiin. Vertaan minuutteja, päiviä ja lukuja, ja sitä miten niiden aikaansaama kaarevuus näyttäytyy kokonaiskuvassa. Mitä useammin uusia numeroita ilmestyy uutisvirtaan, sitä nälkäisemmäksi tulen. Minulle syötetään tietoa. Syön sitä suurin annoksin. Nuolen lautasen ja tarjottimenkin. Ja käden joka sitä kuljettaa. Tunnen outoa intoa kun numerot päivittyvät, mutta minulle ei riitä mikään. Haluan saada absoluuttisen varmuuden siitä mitä juuri nyt on tapahtumassa.

”Haluan saada absoluuttisen varmuuden siitä mitä juuri nyt on tapahtumassa.”

Pythagoraan mukaan luvut kuvastavat jumalallista maailmanjärjestystä. Ne ovat avain kosmoksen arvoitusten ymmärtämiseen. Käsittämättömästä tulee käsitettävää numeroiden avulla. Matemaattiset kaavat ja kertoimet auttavat jäsentämään kaiken irrallaan olevan paikoilleen. Kunpa osaisin löytää lohtua siitä, että maailmankaikkeudella on säännönmukainen logiikka. Että vaikka on olemassa tyhjyyttä, on sekin pohjimmiltaan täyteyttä. Että numeroiden perimmäinen tehtävä on kasvattaa meidät sietämään tuntematonta.

Kuitenkin, minua vieroksuttaa matematiikan joustamaton aistittomuus, silmän hirmuvalta. Lukujen pysähtymätön liike saa minussa käyntiin hallitsemattoman aavaan tyhjyyteen putoamisen. Ei seuraa leijumisen hetkellistä kepeyttä vaan vieras painottomuuden tunne. Asun kuudennessa kerroksessa. Alapuolella olevalla kävelykadulla ei kulje ketään. Etäisyys säilyy mittaamattomana.

Tililläni on tarkalleen ottaen neljä euroa kuusikymmentä senttiä. Desimaaleihin pilkkoutuu elinvoimaa ja mahdollisuuksia, mutta myös huoli. Kuinka kauan minulla on varaa säilyttää tämä etäisyys? Summan tarkkuus paljastaa matemaattisen totuuden tilanteestani. Rajoitettua elämää hallitsee lukujen kutistuminen.

Uutisvirrassa tilanne on päinvastainen. Luvut kasvavat. Vertailu kiihtyy. Arvot kasaantuvat rykelmiksi. Valtiot paikkaavat talouttaan tukipaketein. Niistä käytetään usein sanaa massiivinen. Paljaat numerot eivät hehku keskenään, ne kaipaavat spektaakkelia. Desimaalit unohtuvat, kun tiedossa on kaiken alleen huuhtova varojen tihentymä. Se on olemukseltaan kova, mutta liikkeeltään nesteen kaltainen. Maailman keskusvirtaa sääteleviä vipuja on käännetty. Jokin ryöppyää jossain valtoimenaan. Kun ämpärit on jaettu, hanat kierretään kiinni. Ennen pitkää massiivinen, taipuu sekin ahtaisiin rajoihin. Pian näytös on ohi ja minä suljen television.

Se ei riitä. Numerot jyräävät arkimaisemaani kaikilta laidoilta. Laskentakaavat puhkeavat kukkaan tällaisena keväänä. Kaaviot lävistävät elämän pinnan, raivaavat siihen tilaa, työntävät viivansa olemisen halki. Jauhaudun vaihtuvien lukujen väliin. Kutistun. En tee itsestäni numeroa. Se tehdään puolestani. Nimeni on dataa, jota serverit survovat massiivisen sekaan, ja saavat sen näyttämään tarpeen mukaan pieneltä tai suurelta. Herää epäterve epäilys: olenko nolla vai ykkönen nollien ja ykkösten joukossa?

”En tee itsestäni numeroa. Se tehdään puolestani.”

Nyt on oiva tilaisuus käynnistää sisäinen numeroksi muuttumisen pelko. Entä jos kaikki näiden seinien ulkopuolinen on jo järjestäytynyt uuteen muotoon ilman minua? Jos astun ulos kuvasta, astunko kehyksen ja lasin lävitse?

Kun tilanteesta on saatavilla vain vähän konkreettista tietoa, on tartuttava hypoteesiin. Tässä pienessä, kodin seinien sisälle rajatussa todellisuudessa numeroksi muuttuminen on ajatuksena hätkähdyttävä. Se siirtää totutun pois paikoiltaan. Olemassaolon konkretia sysää ajattelemaan kausaliteettia. Olen istunut tässä maailmassa liian pitkään liian mukavasti. Ympärilleni on rakentunut munankuoret. Mukavuusalueeni rasahtaa. On paljastumassa rajattoman vapauden todellinen hinta. Binäärijärjestelmä ei riitä kattamaan tätä perspektiiviin pakkautunutta ongelmaa. Millaisena purkaudun kun eristäytyminen on ohi?

Tyhjä ruutu nukahtaa. Pinnalle kuvastuvat epätietoiset kasvot. Käännän katseeni kohti mustaa silmää näytön yläpuolella. Onko siellä ketään, joka katselee minua?

Pienellä sormen liikkeellä maailmaan syttyy valot, lakkaan heijastumasta. Ajatus palaa ruudun sisäiseen. Perspektiivi mullistuu, kun keskitän huomioni maailmanlaajuista yhtäaikaista todellisuutta kuvaavaan tilastoon. Tartuntakarttojen värit tummenevat hitaasti ja valtaavat alaa piirrettyjen rajojen sisällä. Kukaan ei jää tämän ulkopuolelle. Vaikka tulevaisuus on tuntematon, on se riippuvainen yhteisestä. Eri maiden laskennalliset tavat ja arvot vaihtelevat. Harva todellisuus on tasaisen kaareva. Havainnekuvan avulla on mahdollista nähdä, että vaikka muotomme ovat erilaisia, kuljemme rinnakkain. Olemme kaikki menossa jotakin kohti.

Meidät ohjataan erkaantumaan, mutta rajojen sisällä me likistymme. Alamme erottaa läheisyyttä siellä missä emme sitä aiemmin huomanneet: pienenevissä luvuissa, desimaaleissa, katseessa ruudun toisella puolen, universaalissa samanaikaisuudessa. Elämme yhdessä tätä ainoaa todellista olemassaolon hetkeä. Vaikka kuva on rajattu, ajatus kurkottaa kauemmas. Silmän valtakausi murenee. Pian kohtaavat kädet, nenät, korvat ja suut. Kosketus iholla herättää kokonaisen raajan. Lihallistun, voimistun entistäkin enemmäksi. Kasvamiseen numerotkin tarvitsevat toisiaan.

SANA-kategorian päätuomari, runoilija Rae Aiemaa kommentoi voittajatekstiä:

”Katri Naukarin lyhytproosateoksessa ollaan nykyhetkessä läsnä äärimmäisen omintakeisella ja vahvalla tavalla. Elämän ja desimaalien vääjäämätön läheisyys tuntuu valmiilta, mietityltä ja ravistelevalta. Lukukokemuksen nautinnollisuus tässä huikeassa, hieman etäännyttävässä tarinassa on mielenkiintoinen. Järkeistäminen ja matemaattinen logiikka tuntuu vieraalta ja siksi raikkaalta tavalta kohdata vallitseva tilanne. Tekstin maailmaan asettuu lukijan tunnekokemuksen puolelta kaikki hieman pimeämpi – hieman obsessoituvampi.

Tekstin maailman ”tässä” ja ”nyt” abstrahoituvat, kun ne jaetaan muiden ihmisten kanssa verkon välityksellä. Teksti kysyy, kuinka paljon hukkuu käännökseen, kun todellisuus ja kommunikaatio käännetään välissä nolliksi ja ykkösiksi.

”Tyhjä ruutu nukahtaa. Pinnalle kuvastuvat epätietoiset kasvot. Käännän katseeni kohti mustaa silmää näytön yläpuolella. Onko siellä ketään, joka katselee minua?”

Teksti saa kaipaamaan kosketusta riipivällä tavalla. Se saa kyseenalaistamaan, ajattelemaan ja naurahtelemaan. Filosofinen teos luo myös jonkinlaisen turvakuvun, muistuttaa lukijaa todellisuuden monista kasvoista, ja kuinka osa niistä on ehkä valheellisia. ’Elämme yhdessä tätä ainoaa todellista olemassaolon hetkeä.’

Katri Naukari: Elämän ja desimaalien vääjäämätön läheisyys